Lontoo ~ Puttepossua ja nähtävyyksiä

Perjantaina 20. helmikuuta lähdettiin yhdeksän aikoihin kohti Helsinkiä, lentokenttää ja Englantia. Kaikki meni hyvin lentokentälle asti. Siellä kävi ilmi, että meidän lentoliput, ja sitä myötä koko matka, on varattu maaliskuulle. Maaliskuulle! Mitä siinä sitten tekemään? Hetken meidän äiti mietti, meidän lentoliput kun olivat sellaiset, ettei niitä pystynyt muuttamaan ilman, että olisi maksanut lisää. "En lähde enää kotiin kun ollaan tänne asti jo tultu." Onneksi lennolla oli vielä tilaa ja niin oltiin muutamaa tuntia myöhemmin Englannissa.

Saan kiittää onneani, että on vanhemmat, jotka tahtovat olla ajoissa kaikkialla. Lippujen vaihtoon meni sen verran aikaa, että jouduttiin miltei juoksemaan lentokentän läpi, mutta kerettiin oikein hyvin lennolle.

Essi, joka asuu Lontoossa, tuli meitä vastaan Heathrowille, josta lähdettiin tubella kohti Paddingtonia, paikkaa, jossa meidän hotelli sijaitsi. Essi oli aiemmin soittanut sinne ja kysynyt, josko meidän olisi mahdollista päästä sinne jo nyt, helmikuussa, vaikka varaus olikin maaliskuulle. Paikkoja hotellissa oli, mutta varausten sumpliminen tulisi tehdä Suomessa, sillä matkatoimiston kautta varattuja huoneita ei hotelli voi itse perua.

Illalla käytiin vielä ravintolassa meidän lähellä, mutta muuta ei sitten perjantaina tehtykään. Innolla odottamaan lauantaita, mitä silloin tapahtuisi.

Lauantaina tutustuttiin meidän hotellin viereiseen puistoon odotellessamme Essiä kotoaan. Kun Essi saapui, lähdettiin tubella kohti Big Beniä ja London Eyetä. Muutama muukin turisti oli lähtenyt katsomaan Big Beniä, eikä siitä meinannut saada kuvaa, jossa ei näy aasialaisia poseeraamassa. Samaisella sillalla, josta kuvia otimme, oli säkkipillin soittaja (josta en ottanut kuvia, vain yhden videon kaverille ja sekin on puhelimessa) ja takaisin tullessamme silmänkääntäjät olivat vallanneet koko sillan.


Big Beniltä suuntasimme London Eyelle, johon jonotettiin lippuja ikuisuudelta tuntuneen ajan. Tuon maailmanpyörän jonot kulkivat yllättävän sutjakasti ja äkkiä olimmekin jo kapselissa kohoamassa yläilmoihin.
Tästä lähdettiin sitten Camden Towniin, markkina-alueelle, josta saa ruokaa, vaatteita ja vaikka mitä. Kuvia ei tuolla tullut otettua, sillä olin totaallisen jäässä, eikä kameran kaivaminen esiin käynyt mielessäkään. Hyvä asia tuolla oli se, ettei meidän tarvinnut olla yksimielisiä ruokapaikasta. Kaiken maailman kojuja on vieri vieressä ja niinpä päädyin syömään meksikolaista, kun iskä popsi pitsaa ja äiti ja Essi kiinalaista. Oli aivan tajuttoman hyvää, mutta eipä siitä olisi oikein kummoista kuvaa saanut.

Olihan sitä pakko vähän turisteilla, kun tuli punainen puhelinkoppi vastaan... No mutta, Camden townista suunnattiin Wilkoon, josta ostin kuivashampoota punnalla ynnä muuta. Ostoksista tulee tosiaan oma postauksensa, kunhan jaksan siihenkin vaivautua. Heh.

Englannissa liikkumisessa on helppoa se, että Oyster-kortilla (jotka Essi osti meille ennen kun mentiin Englantiin) pääsee tubeen, bussiin ja junaan, sekä jokilaivaan halvemmalla. Wilkossa huomasinkin kadottaneeni omani. Shit. Pienempänä hävitin vähän väliä avaimia ja puhelinta, mutta pitkään aikaan en ole mitään kadottanut ja sitten, Englannissa, kadotan ~50 euron arvoisen matkakortin. Hyvä mie! Eihän siinä muu auttanut, kun ostaa uusi kortti.

Mietittiin, miten onnistuisin pitämään Oysterini tallessa ja mentiin asemalla puhelinten kuoria myyvän kojun luo. Omassa puhelimessani on ainoastaan yksi ongelma. Noita ei ole kovin monella, joten sen kuoriakaan ei juuri löydy. Mutta jonkinmoinen onnenkantamoinen tuli vastaan, tuolla myyjällä oli yksi kuori puhelimeeni. Ja kortin sai sinne. Onnellisuus.

Paddingtonin tubeasemalla kuunneltiin hetki, kun takaa alkoi kuulua "ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, voi kumpa oisin saanut olla mukana..." Muutama joensuulainen jalkapallofani siellä sovitti Puttepossun nimipäivä. Jäätiin hetkeksi heidän kanssa juttelemaan ja suunnattiin siitä hotellille ja läheiseen Burger Kingiin, jossa edellä oli suomalaisperhe. Suurin yllätys oli, että tiskin takana seisonut musta mies palveli perhettä sujuvalla suomenkielellä. Vau.

Prinsessapäivä 2015

Viime perjantaina, 13.2.2015 koitti se päivä, jota oon ite odottanut aina siitä lähtien, kun Essi tanssi kaksi vuotta sitten omat wanhansa. Viimein oli aika oman prinsessapäivän!

Alunperin oli tarkotus, että otan kameran aamulla mukaan ja otan kuvia kampaajalla ja niin edelleen, mutta luovutinkin muistikortin paria päivää ennen kaverille, joka lupasi hoitaa kuvailemisen, niin ite voin keskittyä tanssimiseen. Hämärästä valaistuksesta salissa johtuen suurin osa kuvista on tärähtäneitä ja epätarkkoja, joten ihan hirveästi ei kuvamateriaalia tuolta päivältä löydy. Aamulla äidin piti ottaa kuvia mekon kanssa, mutta sillon en millään jaksanut ja tanssien jälkeen olikin jo kiire syömään. Joten hirveästi ei itestänikään kuvia löydy.

Mekon löysin itelleni Espoosta, jossa käytiin samalla kun heitettiin Essi syksyllä lentokentälle. Kriteereinä toimi, etten halunnut suoraa helmaa enkä olkaimia. Löysinkin ihanan mekon, josta molemmat äidin kanssa tykättiin ja ostettiinkin. Nyt tanssien jälkeen mietin, mikä ihme juttu se olkaimettomuus oli, sillä jouduin koko ajan kiskomaan mekkoa ylöspäin, jotta se pysyisi päällä. Ja kun mekko valui, astuin useammankin kerran sen päälle. Huoh.

Meillä Taikkarissa kun on niin vähän poikia, että suunnilleen kaikki ykkösen pojat jo tanssii, varauduin siihen hyvissä ajoin ja kysyin paria jo ennen viime (2013) joulua. Eipä sitten siitä tarvinnut enää stressata ja hymyilin pääni sisällä kun muut stressasivat pareista tänä syksynä. Toinen hyvä puoli oli se, että miun pari tanssi jo viime vuonna, joten itelleni askeleiden oppiminen oli helpompaa, kun toinen osasi auttaa. Ei sillä, kaikki askeleet meinasivat unohtua tuona päivänä. Miun pari joutui koko ajan muistuttamaan mitä tulee seuraavaksi. Heh.

Onnellisuutta oli se, että sain nukuttua hirmu hyvin edeltävän yön. Aamulla kuuntelin muiden tyttöjen juttuja, miten olivat olleet vielä kolmen aikaan hereillä ihan paniikissa ja miten herätys soi ennen viittä. Oma herätyskelloni soi kuudelta, vaikka heräsinkin vähän ennen. Seittemältä istuin kampaajan tuolissa unisena ja kolme ja puoli tuntia kampaaja laittoi miun hiuksia ja meikkiä. Muutama hiuskiehkura lähti paikaltaan ensimmäisissä tansseissa, joiden jälkeen kävin kampaajalla, joka korjasi kampauksen niin, että se kestikin koko päivän.

Meidän liikunnan opettaja sanoi, että joku tyttö oli muutama vuosi takaperin sanonut hänelle, että luuli hymyilleensä koko ajan, mutta myöhemmin kuvia katsellessa tajusi, ettei hymyillyt laisinkaan. Ja tosiasiassa suurin osa kuvista on omalta osaltani tuota ylläolevan luokkaa. Missä hymy? Tuohan oli oikeasti hauskaa, vaikka se ei kuvien kautta oikein välitykään. Kai sitä tanssin askelia miettiessä hymy unohtui.

Tässä onkin sitten ehkä ainoa kuva, jossa hymyilen. Nauretaan tässä, koska osa lähti väärässä järjestyksessä yhteen tanssiin (onko se edes tanssi) ja se oli vähän hämmentävä tilanne. Silti, mitäpä pienistä virheistä, eihän tuo ollut niin vakavaa. Ylitpäätään tanssit sujuivat todella hyvin, paremmin kun osasin itse kuvitellakaan. Ainoa huono puoli oli se, että liukastelin koko ajan omaan helmaani, joka tietysti kiskoi mekkoa entistä alemmaksi...

Tiaran halusin ehdottomasti ja sen Essi tilasi amazonista ja toi mukanaan Suomeen jouluna. Hanskat oli oikeastaan miun parin idea. "Elina, eikös semmoset hanskat olis kivat?" ja nekin Essi sitten tilasi ja lähetti Suomeen. Paketti tuli torstaina, ihan tarpeeksi ajoissa siis. Niitä tosin jouduin paikkailemaan jo heti torstaina, koska en osannut olla tarpeeksi hellä niille. Kuumahan noissa hanskoissa tuli ja mekkoa oli vaikea nostella liukkailla hanskoilla, mutta silti olin tyytyväinen siihen, että ne oli.

Harvemmin harrastan mustavalkoisia kuvia, mutta ylläoleva yksilö oli niin keltainen, että parhaiten sen sain korjattua sysäämällä sen mustavalkoiseksi.
Tanssiessa tunsin olevani kamalan lyhyt, koska parini on valmiiksi jo 15 senttiä itteäni pidempi ja sitten hänellä oli kengissä paksut pohjat, itelläni vaan ballerinat, koska korkokenkiä en uskaltanut laittaa, nilkat kun on muutenkin yliliikkuvat.

Olisin halunnut ottaa kavereiden kanssa pihalla kuvia, joissa olis paljon porukkaa, mutta ensimmäisten tanssien jälkeen ei kerennyt, ennen toisia tansseja ei tullut eistyttyä ja toisten tanssien jälkeen kaikki katosivat kuin tuhka tuuleen, joten tässä ovat ainoat kuvat kavereiden kanssa. Vähän harmittaa tuo kuvien vähyys, mutta eipä sille enää voi mitään. Omapa on syyni, etten tehnyt aikaa kuvien otolle.

Toisten tanssien jälkeen mentiin koululle, jossa ykköset oli järjestäneet meille wanhojen jatkot, joissa teemana oli venetsialaiset naamiaiset. Sieltä ei kyllä ole kuvamateriaalia, joka on oikeastaan vähän harmi, mutta siihenkin syy on siinä, ettei itselläni ollut kameraa mukana koko päivänä. Jatkojen jälkeen lähdettiin vielä mökille jatkojen jatkoille. Vaikka perjantai olikin pitkä, se oli silti aivan mahtava päivä ja tuntuu vähän haikealta, että se kaikki on tosiaan ohi. Me ollaan wanhoja nyt,

Tässä vielä meidän oma tanssi, jonka harjoittelussa menetettiin maltti useamman kerran, kuultiin suorat sanat ja paljon huutoa, mutta lopputulos on kaiken sen arvoinen. Oon itse onnellinen, etten ollut sitä tekemässä, sillä oma maltti ei olisi riittänyt. Kiitos kaikille tansijoille♥

Taikkariviikko ja ikäkriisi

Opiskelen tosiaan Taidelukiossa, ja meillä tammikuun viimeinen viikko on Taikkariviikko. Musiikkipuolelaisilla on kaksi isoa konserttia, joissa kuvislinjalaiset ovat kuvaajina ja lavastajina. Kuvisabeilla on lopputyönäyttely.

Ja nyt se on ohi. Meillä oli tiistaina melkein puoleenyöhön kestävä Promenadi-konsertti, jossa esiintyi erilaisia kokoonpanoja kuorosta ja jousisoittimista poppisbiiseihin. Ja tottakai se oli pakko katsoa alusta loppuun, vaikka itse esiintyikin vain kuorossa. Tsempattiin kavereita ja hurrattiin kaikille. Sellaista meidän koulussa on.

Ja juuri Taikkariviikko on syynä siihen, etten ole kerinnyt kirjoittamaan mitään, saati ottamaan kuvia. Tiistaina autettiin (mikäli meidän söhellystä voi auttamiseksi sanoa) Emman kanssa kuvislinjalaisia Kevarin lavasteiden teossa. Palkkiona sain hervottoman rakon sormeen ja ranteen toimintakyvyttömäksi pariksi päiväksi. Kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin.

Perjantaina oli sitten Kevari, meidän monta tuntia kestävä kevyen musiikin konsertti. Itelläni oli kauhun hetket herätessä, kun kurkku oli niin turvoksissa, ettei meinannut henkeä saada. Ja illalla pitäisi nousta vuosikurssibändin kanssa lavalle. Kipulääkkeitä ja teetä naamaan ja hyvinhän se loppujen lopuksi meni. Jännitti miljoona kertaa vähemmän kuin viime vuonna, vaikka me bändin laulajat ei oltukaan samaan aikaan lavalla, kun ei ollut laulettavaa toistemme biiseissä.

Yleisesti viime viikko oli tosi antoisa ja kiva, ja nyt onkin vähän haikea olo, kun se on ohi. Aika kuluu nopeasti, vastahan oltiin ykkösellä. Vastahan jännitettiin, kuka pääsee Taikkariin ja kuka ei!

On tosi outoa ajatella, että 12 päivää ja me kakkoset ollaan wanhoja. Tosiaan, siihen on enää kaksitoista päivää. Mihin tää aika oikein menee?
Kamalinta kaikessa on se, että miun isosisko, Essi, joka ei mitenkään voi olla vielä täysi-ikäinen, täytti äsken 20! Tässähän tulee ikäkriisi kun itelläni on täysi-ikäisyyteen enää 101 päivää. Apua.